sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Pintapaikkailua vai kokonaisvaltaista parantamista


Kokemus on osoittanut, että hoitomenetelmät ja lääkkeet, jotka synnyttävät sairauden oireille vastakkaisia muutoksia, kuten tapahtuu palliatiivisissa menetelmissä, saavat aikaan vain lyhytaikaista lievitystä. Tämän jälkeen oireet nousevat ennemmin tai myöhemmin uudelleen esiin ja yleensä vieläpä entistä voimakkaampina. 



Homeopaattisessa hoidossa sen sijaan toimitaan elinvoiman suuntaisesti eikä sitä vastaan. Tällöin oireita ei pyritä tukahduttamaan vaan valitaan aine, joka kykenee muodostamaan oireiden kokonaisuutta läheisesti muistuttavan tilan, tavallaan keinotekoisen sairauden, joka vastaa sairaan ihmisen tilaa.



Oikein valmistettu ja valittu potensoitu aine, jonka on huomattu lääkeainekokeissa aiheuttavan  koehenkilöille tilapäisesti kyseisen sairauden kaltaisen tilan, parantaa samaisen sairauden perusteellisesti.

Heikompi dynaaminen ärsyke poistuu elävästä organismista vahvemman ärsykkeen vaikutuksesta, mikäli vahvempi ärsyke on ilmaisultaan varsin samankaltainen. Homeopaattiset lääkeaineet parantavat siis siksi, että ne pystyvät tuottamaan oirekokonaisuuden, joka vastaa parannettavaksi haluttua oirekokonaisuutta mahdollisimman tarkasti.




Sairaus on pohjimmiltaan aina elinvoiman dynaamista epävireisyyttä. Otettaessa homeopaattista lääkettä elinvoimaan kohdistuu hyvin samankaltainen, mutta hiukan voimakkaampi "keinotekoinen sairaus", joka resonoi elimistön tilan kanssa ja antaa sille tarvittavaa informaatiota, impulssin, joka saa parantumisen käyntiin. Elinvoiman tila harmonisoituu, aiemmin vallinut sairaalloinen energeettinen tila lähtee tasapainottumaan. Pian myös alkuperäistä tilaa hieman voimakkaamman keinotekoisen sairaudentilan vaikutus lakkaa ja elinvoima on tämän prosessin jälkeen vahvistuneempi ja tasapainoisempi. Tämä alkaa sitten näkyä kokonaisvoinnissa ja lopulta ihan biologisella tasollakin. 





Koska homeopaattisten lääkeaineiden vaikutusaika on suhteellisen lyhyt, elinvoima ei jää pysyvästi kiinni lääkeaineen aiheuttamaan "keinotekoiseen sairauteen", toisin, kun on tapahtunut heikomman, mutta pitkäkestoisemman "luonnollisesti " syntyneen sairauden kohdalla.

Potentiaalisesti sairastuttavat vaikutukset pystyvät aiheuttamaan sairastumisen vain, mikäli ihmisen elimistö on sille otollinen. Tiedämmehän, että, jotkut sairastuvat altistuessaan tietyille viruksille, mutta toiset eivät menetä vakaata terveydentilaansa, vaikka altistuisivat suuremmillekin määrille samaa virusta. Samoin, jotkut kärsivät enemmän huonoista elämäntavoista kuin toiset. Elimistömme värähtelytila ja elinvoimaisuutemme  ovat  yksilöllisiä, samoin siten sairastumistaipumuksemmekin. Eri tiloissa olemme eri asioille herkkiä ja alttiita. Tietenkin ääritilanteet ovat asia erikseen, esim kun radioaktiivista säteilyä kohdituu ihmiseen kuin ihmiseen rankkoja määriä,  seuraukset ovat kaikille kohtalokkaat.) 




Hoitomuodot ja lääkkeet, jotka tuottavat yksittäiselle oireelle tai vaivalle vastakkaisen tilan vaikuttavat usein aluksi lieventävästi, palliatiivisesti. Tila on kuitenkin ohimenevä ja jättää jälkeensä yleensä  alkuperäistä vointia huonomman tilan. 

Jos jokin yksittäinen oire saataisiinkin tukahdetuttua, mutta elinvoima onkin vääränlaisella hoidolla jopa heikentynyt , oireilu siirtyykin vain syvemmille tasoille, tärkeimpiin elimiin.




Elinvoiman myötäisesti toimiva hoito, joka antaa elimistölle tarvittavaa informaatiota , tuo todellista paranemista. Se, ei pyri tukahduttamaan oireita, ne voivat tilapäisesti voimistuakin. 
Ssäisesti elinvoima on tällöin kuitenkin jo alkanut vahvistua ja oireiden helpottumisen suunta tulee  olemaan oikea.Tapahtuu todellista parantumista.

Homeopaattisella menetelmällä on tarkoitus aiheuttaa  mahdollisimman pienellä lääkeaineannoksella vallitsevaa sairaudentilaa vastaava hyvin samankaltainen tila. Tätä kautta sairaus poistetaan mahdollisimman hellävaraisesti ja seuraava tila on edellistä tasapainottuneempi. Elinvoima, elimistön energeettinen tila on näin vahvistunut, ei heikentynyt kuten tukahduttavissa hoidoissa usein käy.

Onko kaikki homeopaattisten lääkeaineiden käyttäminen sitten todella homeopatiaa, hoitoa, jossa tapahtuu todellista paranemista,  elinvoiman vahvistumista? Ei, jo homeopatian perustaja Samuel Hahnemann varoitti siitä, samoin James Tyler Kent, Vithoulkas ja monet muut todelliset taitajat.

Se, joka määrää homeopaattisia lääkkeitä sairausdiagnoosien mukaan, harjoittaa allopaattista lääkemääräysten tekoa homeopaattisilla lääkkeillä. Tarkasti ottaen se ei ole homeopatiaa. Vain esim dynamisointi ei tee lääkkeestä homeopaattista, vaan lääkkeestä tulee homeopaattinen vasta sitten, kun sillä on tietty homeopaattisesti määritelty samankaltaisuussuhde  hoidettavan oireistoon.

Homeopaattisen hoidon tuloksellisuus riippuu siitä, kuinka tarkasti lääkeaine pystyy aiheuttamaan potilaan sairaudentilaa vastaavan sairauden. Lääkettä ei voida löytää esim vain koululääketieteen puolella diagnosoidun sairausnimikkeen avulla tai pelkästään lokaaliset eli paikallisoireet huomioiden. Oikea parantava aine kulloiseenkin tilaan on löydettävissä kokonaisvaltaisen, huolellisen ja yksilöllisen potilaan tilaan paneutumisen avulla. Pikainen päätyminen rutiiniratkaisuihin ei ole tarkoituksenmukaista ja osuukin harvoin kohdilleen.

Luonnonlakeja emme voi muuttaa.Ne on tunnustettava ja niitten mukaan toimittava. Vain tällöin harjoitetaan homeopatiaa. Homeopatia, joka yritetään irottaa omista periaatteistaan ja jota yritetään käyttää paranemisen lainalaisuudet huomioimatta ei ole enää homeopatiaa.

Jos homeopaattisia aineita käytetään toistuvasti jopa pitkään vastoin paranemisen lainalaisuuksia joitain vaikutuksia toki usein ilmenee, muttei tavoittelemisen arvoisia. Joskus lopputulos voi olla jopa lähtötilannetta heikompi. Voidaan esim tulla suorittaneeksi vahingossa lääkeainekoe, jolloin potilas vain saa sopimattoman aineen oireita itselleen. Suhteellisen harvoin, mutta joskus kuitenkin voi käydä niinkin, että uudet oireet jäävät hoidettavan kokonaisoirekuvaan eivätkä poistukaan lääkityksen jälkeen. (Varsinkin ,jos lääkitys on kestänyt pitkään ja ollut korkeahkoa potenssia.) Tällöin, väärin käytettynä, aine pahentaakin sairaudentilaa eikä suinkaan paranna sitä.

 Yksi riski on myös, että melko alhaisen elinvoiman omaava potilas saakin liian korkean potenssista lääkettä. Seuraukset voivat olla tällöin dramaattisen ikävät. J.T. Kent ja Vithoulkas ovat valottaneet mainiosti tätäkin riskiä ja opastaneet kuinka karikoilta vältytään. Kun ollaan vaikuttamassa ihmisen elinvoimaan, huolellisuus ja harkitsevuus ovat ymmärrettävästi todella tärkeitä.

Paranemisprosessissa viimeksi tulleet vaivat parantuvat yleensä ensin ja vanhat vaivat tulevat usein vähintään välähdyksenomaisesti esiin uudelleen, kuin filmirullaa kelattaisiin taaksepäin. 


Paranemisprosessi kulkee lisäksi yleensä (ns. Heringin lain mukaan) sisältä ulospäin, tärkeimmistä elimistä kohti vähemmän tärkeitä sekä yleisvoinnin paranemisesta lokaalioireiden suuntaan. 


Potilasta tälläinen asiaintila ei aina miellytä. Monet haluaisivat pikaisesti lievitystä heitä eniten rasittaviin vaivoihin.  Taitava ja vastuullinen homeopaatti ei voi kuitenkaan antaa periksi potilaan aneluihin, tosin ymmärrettäviin sellaisiin.

Jos homeopaatti antaisi periksi potilaan toiveeseen saada pikaista helpotusta lokaalioireisiin ja valitsisimme vain paikallisoireisiin vastaavan samankaltaisen lääkeaineen, voisi käydä niin, että paraneminen olisi vain palliatiivista, pinnallisesti lievittävää. Tällöin hoito ei ulottuisi potilaan "parannusta tarvitsevaan sairaalloiseen perusmaaperään". Elinvoiman häiriötila ei kunnolla vahvistuisi vaan terveydentila jatkaisi syvemmällä tasolla kehittymistään negatiiviseen suuntaan. Entistä tärkeämmät elimet voisivat alkaa vahingoittua tai samanlaiset vain tilapäisesti poistuneet lokaalioireet uusiutuisivat jatkuvasti. 

Tälläinen kehityksenkulku voisi ilmetä silloinkin, kun homeopaatti ei edes olisi yrittänyt palliatiivista homeopaattista hoitoa vaan kokonaisvaltaista parantamista, mutta lääkevalinta ei olisi onnistunut. Jos homeopaatti huomaa, että potilas on alkanut toipua vain pinnallisesti ja vakavamman tason oireita ilmaantuu eli suunta on väärä, hänen täytyy arvioida tilannetta uudestaan ja etsiä syvävaikutteisempi , paremmin sopiva lääke.


 Tämä voi olla henkisestikin haastavaa, koska potilas voi esim suuresti iloita häntä eniten ärsyttäneen pinnallisen vaivan poistumisesta ja olla välinpitämättömämpi muista vaivoistaan. Vaikka potilas olisikin tyytyväinen, vastuuntuntoinen homeopaatti joutuu tälläisessä tilanteessa etsimään  sopivamman lääkkeen, jonka saadaan sitten havaita alkavan parantaa vaikkapa pahentunutta sydän- tai keuhko-ongelmaa ja nostavan taas pintaan ennen häirinnyttä iho-ongelmaa.

 Kent kirjoitti paljon siitä, että homeopaatilta vaaditaan lujaa luonnetta potilaalle edullisten ratkaisujen puolesta, vaikka se vähentäisi tienestin ja kiitoksen määrää, ainakin tilapäisesti. Todellinen homeopaatti saa ilonsa siitä, että pyrkii tinkimättömästi ajamaan hoidettavansa etua, vaikkei aina tulisikaan ymmärretyksi tai saisi mitään kiitosta. Aina kuitenkin osa ihmisistä tajuaa ja huomaa tunnollisen homeopaattisen hoitamisen arvon. Tulokset puhuvat lopulta puolestaan. Akuuteissa sairauksissa paraneminen on toisaalta usein hyvin nopeaa.

Pelkästään palliatiivinen hoito on mahdollista siis homeopatiassakin, muttei todellakaan yleensä  tavoittelemisen arvoista. On tosin myös mahdollista ja melko useinkin sattuvaa, että jos palliatiivinen hoitotyyli on niinkin huteraa, etteivät edes modaliteetitkään täsmää, hoitoyritykset eivät vaikuta  mitenkään.Tarvitaan nimittäin edes kohtalaista vastaavuutta, että jonkinlaisia tuloksia ilmenee.

Pelkästään palliatiivinen eli lievittävä hoitotyyli ilman syvällistä parantumista voi olla järkevää kuitenkin kahdessa tapauksessa:

Kun parannettavassa sairaudessa oireisto on niin rasittava jopa hälyttävä, ettei helpotusta voida jäädä odottelemaan, voidaan pitää palliatiivisen hoidon käyttöä perusteltuna. Jatko kannattaa sitten hoitaa mahdollisimman ihanteellisin metodein.

Toinen syy palliatiiviseen hoitoon on se, että voidaan havaita, että sairaudentila on parantumaton. Tällöin annataan ymmärrettävästi parasta mahdollista lievitystä tilanteeseen.

On myös hyvä muistaa kuten jo Hahnemann aikoinaan painotti: Täysimmin parantuakseen ihmisen olisi tarpeellista muuttaa myös elinolojaan. Terveellinen ravinto, raikas ilma ja sopiva liikunta ovat asioita, joita ihminen tarvitsee. 

Aina, kun suinkin mahdollista homeopaattisen hoidon tulisi olla syvällistä, paranemisen lait huomioivaa, yksilöllistä ja kokonaisvaltaista. Näin toimittaessa on nähty aivan hämmästyttäviä paranemisia ja yleensä ainakin suurta edistystä lähtötilanteeseen.

Klassinen homeopatia on mahtavaa parantamisen taitoa. Kuinka rakastankaan sitä!  




Ps. Kuvat ovat mummolan matkaltamme. :)

Lähteet: Samuel Hahnemann: Parantamistaidon Organon, Thomas Genneper, Andreas Wegener (toim.): Homeopatian oppikirja, George Vithoulkaan ja J.T. Kentin teokset

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Pohjolan suvessa


Reissullamme pohjoiseen saimme nauttia sukulaisperheemme rehevän puutarhan kauneudesta. Tässä pihassa viilettelee myös perheen iloluontoinen villakoira Peku. Kuka vielä sanoo, etteivät pohjoisen puutarhat vedä vertoja etelän pihojen viihtyisyydelle.

 Ja entäs pohjoisen luonto! Soiden ja kangaslampien karussa kauneudessa, suopursujen huumaavassa tuoksussa, juolukoiden ja variksenmarjojen sitkeydessä on jotain. Jotain, joka vetoaa, ainakin minuun.





Pohjoisen ihmiset ovat jo vuosituhansien ajan oppineet olemaan läheisessä yhteydessä luontoon. Onhan halla, yllättävä pakkanen voinut helposti vaarantaa jopa koko seuraavan vuoden toimeentulon. Erityisesti katovuosina turvauduttiin perinnetietoon. Miten jo esi-isät pärjäsivät, haettiinko pettua, mistä luonnon kätköistä löydettiin ravintoa, miten kannatti säilöä. Mitä parantajanaiset hakivat metsän uumenista. Lähiluonnosta etsittiin kaikkea, mikä auttoi elämään kaukana sivistyksestä, kun tiet olivat  vain kinttupolkuja, myöhemmin hevosteitä.















Relletin kylän tuntumassa mummo tiesi kertoa lapsenlapsilleen, miten tiet olivat muotoutuneet niin mutkikkaiksi. Miten tohtoria ei ennen niin vain saatu apuun. Kuinka synnytyksissä pärjättiin. Millaista elämä oli ennen nykyisin tuntemaamme kulttuuria.


 Ne ajat kiehtovat minua ja tuntuivat kiehtovan lapsianikin. Sekin, miten silloin oli kokemusperäisesti opittu hyvin paljon luonnon antimista. Paljon sellaista, jonka nykytiede vasta nyt osaa selittää. Kaikkea se ei osaa selittää vieläkään, tuskin koskaan. Tieto siirtyi silloin sukupolvelta toiselle ja auttoi selviytymään haastavissa olosuhteissa usein ankarankin luonnon keskellä.


tiistai 26. heinäkuuta 2011

Pahuutta, hyvyyttä, surua ja toivoa



Viime päivinä ajatuksiin on tämän tästä hiipinyt Norja ihmisineen. On ollut surullista, rankkaakin eläytyä uhrien ja omaisten tuntoihin. Kuolema on koskettanut minuakin läheltä. Olen nähnyt ihmisen, rakkaani, kuolevan silmieni edessä, yllättäin, nuorena. Silloin oli vain aavistamaton sattuma, pahuus ei ollut paikalla, oli vain järkytys, hätä ja suru.

Kun pahuus liittyy kuolemaan, tilanne on vielä hyytävämpi. Tunnen Jokelan hirveästä tapahtumasta selviytyneitä. Naisen, joka katsoi kylmäveristä tappajaa suoraan silmiin ja selviytyi kertomaan siitä. Sitä ei unohda koskaan. Tämä kaikki nostaa vanhat tunnot kevyesti pintaan, kuten minunkin tuntoni, hätäni rakkaani yllättävän kuoleman hetkellä.

 Pahuus...mitä se on, sitä on tullut jo nuoresta lähtien mietittyä ja tiedän saaneeni vastauksia niin hyvyyden kuin pahuudenkin kysymyksiin. Asia on syvällinen ja moniulotteinen. Tänään en lähde kaivautumaan aiheen perustavanlaatuisiin taustoihin, mitä vain luen ja kirjoittelen ihmismielen koukeroista. Ihmismielestä, kun se ei näyttäydy kauneimmillaan...lievästi sanottuna.

Oletko hurmaava, älykäs, seikkailunhaluinen, agressiivinen ja impulsiivinen? Pitkästytkö helposti, haluatko elää täysillä? Lue seuraava, jos olet. Lue seuraava, vaikket olisikaan. Heitä on kanssamme vähän, mutta sekin on paljon. Liian paljon monelle.



http://www.tiede.fi/artikkeli/759/psykopaatti_mainettaan_pahempi


Olen sitä mieltä, että huonot geenit tai ankea lapsuus, mikään sellainen ei oikeuta julmiin tekoihin. Huonoista lähtökohdista huolimatta meillä jokaisella on vastuu teoistamme. Meillä kaikilla on mahdollisuus katsoa peiliin, yrittää muuttua, koettaa pukeutua uuteen persoonallisuuteen. Me kaikki voimme valita hyvän ja pahan väliltä. Joka päivä.

On kuitenkin niin, että joillekin räikeän piittaamattoman käytöksen välttäminen on jo luonnostaan helpompaa, toisille, ikävä kyllä, jo heidän lähtökohdistaan johtuen vaikeampaa. Aivotutkimus nykyisine kuvantamismenetelmineen on tuonut esille havaintoja siitä, että agressiivisten rikollisten aivot poikkeavat usein merkittävästi muitten ihmisten aivoista. Asiantilasta enemmän seuraavassa artikkelissa: (En ajattele niin kuin esim. evoluutiopsykologit, joista monet ajattelevat virheellisesti kaiken olevan palautettavissa materian tasolle. Vaikka en yhdykään kaikkiin artikkelin näkemyksiin, löysin sieltä monia kiintoisia pointteja.)

http://www.tiede.fi/artikkeli/1356/jotkut_meista_syntyvat_rikollisiks

Rikollisten aivojen arvoitukset ovat  siis saaneet hieman valotusta. Tiedämme, että monet asiat vaikuttavat terveen empatiakyvyn muodostumiseen. Ympäristötekijät voivat kytkeä tai sammuttaa eri geenejä päälle tai pois päältä. (epigenetiikkaa) Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, näin pelkistetysti sanottuna.

 Varhaiset kiintymyssuhteemme, myöhemmät ihmissuhteemme ja ravitsemus - kaikilla niillä on oma tärkeä osansa aivojemme muokkautumiseen. Myös sillä ja usein erityisesti sillä, millä ruokimme aivojamme, mitä katsomme ja mitä luemme, on ratkaiseva merkitys. Aivojemme biokemiallinen tila on tärkeä, mutta kuitenkin vain lähtökohta. Maailma ympärillämme vaikuttaa meihin.Teemme päivittäin valintoja. Tietoisuutemme ja tajuntamme, me itse olemme enemmän kuin osiemme summa. Emme ole selitettävissä yksi yhteen biologialla ja kemialla. Emme ole robotteja, aivokemiamme uhreja. Voimme tietoisesti pyrkiä muokkaamaan ajatteluamme rakentavaan suuntaan. Meillä on oma tahto ja hyvä niin. Mieli ei ole koskaan palautettavissa vain materian tasolle.

On hyvyyttä ja on pahuutta, meillä mahdollisuus kumpaankin. Me selviytyneet, me vielä elävät, voimme tragedioiden jälkeen vain jatkaa elämäämme. Pahimmat, järkyttävimmät hetket nostavat  ihmisissä esiin myös mitä suurinta hyvyyttä, epäitsekkyyttä ja uhrautuvaisuutta. Olemme nähneet välittämistä, olemme kokeneet myötäelämistä. Olemme saaneet ja antaneet rakkautta.

 Aika ei pysähdy. Pahuus ei pysäytä aikaa, pahuus ei estä ikuisuutta. Voimme aina jatkaa, jatkaa kaikkea pyrkimystä hyvään ja katsoa toiveikkaina eteenpäin tietäen, että vielä tulee aika, joka on tätäkin aika parempi. Jo nyt on paljon hyvyyttä, jo nyt on rakkautta. Tulevaisuudessa vielä paljon enemmän. Paljon, paljon enemmän.




maanantai 25. heinäkuuta 2011

Terveytemme liittolaiset

Pohjoisen ystäväni Pirjo.


Reissullamme pohjoiseen sain iloita hyvästä seurasta, rentoutua ja virkistyä. Tämän sivun kuvat ovat pitkäaikaisen ystäväni Pirjon kodista ja sen läheisyydestä. Kuinka monet ilot ja surut olemmekaan  jakaneet yhdessä.

 Pirjo meni rakastumaan ja sen seurauksena päätyi lähimaisemistani kauas Pohjois-Suomeen. Menetys minulle, mutta ilo Jussille ja seutukunnalle. Onneksi junat on keksitty ja lankapuhelinkin toimii. Pariskunnan koti henkii omistajiensa kauneuden ja tyylin tajua. Kyllä taas sai nauttia, niin esteettisesti kuin kulinaarisestikin. Pirjohan on tunnettu myös loistavista kokkaamistaidoistaan. Kaikkein parasta olivat taas yhteiset keskustelut ja retket. Ehdittiin pelatakin. Välillä valvottiin yhdessä jutustellen aamuyöhön asti. Tosi ystävyys jatkuu, vaikka välimatkat pitenevät.

Löysimme lähistöltä villejä punaherukkapensaita  kukoistamassa ikivanhoilla kivimuureilla.

Sosiaalisen elämämme vaikutuksia terveyteen on tarkasteltu jo paljon. Eräässä tutkimuksessa huomattiin, että vanhuksilla, joiden sosiaalinen elämä oli antoisaa ja tukea antavaa oli eristyneemmissä oloissa eläneitä ikätovereitaan selvästi paremmat kognitiiviset kyvyt seitsemän vuoden seurannan jälkeen. Kiinnostavaa on, että yksinäisyyden tunteella ei ole paljoakaan tekemistä sen kanssa paljonko ihmiset viettävät aikaa omissa oloissaan tai toisten ihmisten seurassa. Yksinäisyyttä aiheuttaa läheisten, ystävällismielisten kontaktien vähäisyys. Tärkeintä on ihmissuhteiden laatu. Se onko kanssakäymisemme toisten kanssa lämmintä vai etäistä, tukea antavaa vai kielteisiin palautteisiin painottuvaa merkitsee.

Sinistä ja valkoista...niitä Pirjo rakastaa!

Yksinäisyyden tunteen ja terveyden välillä on suora korrelaatio. Pelkkä tuttavien ja kontaktien määrä ei ole ratkaisevaa. On havaittu, että mitä yksinäisemmäksi ihminen tuntee itsensä sitä huonommin hänen vastustuskykynsä, verisuonensa ja sydämensä toimivat. Ihminen voi kokea olevansa hyvin yksinäinen suurenkin ihmisjoukon keskellä.

Toisaalta lukuisissa tutkimuksissa on huomattu, että sosiaalisiin yhteisöihin integroituneet ihmiset, joilla on läheisiä perhe-ja ystävyyssuhteita, jotka kuuluvat sosiaalisiin ryhmiin tai yhteisöihin ja ottavat osaa verkostojensa toimintaan, toipuvat tilastollisesti paremmin sairauksista ja elävät kauemmin.

Keittiöön tulee paljon valoa. Hauska keksintö tuokin ikkuna.Ystävänikin tykkää yrteistä kuten minäkin.


Virustutkija Sheldon Cohen kannustaa etsimään biologisia liittolaisia. Hänen mukaansa erityisen suositeltavaa voi olla "uusien ihmisten liittäminen sosiaaliseen verkostoon, erityisesti sellaisten, joille kokee voivansa avautua." Cohen yllyttää potilaitaan mahdollisuuksien mukaan vähentämään emotionaalisesti myrkyllisten kohtaamisten päivittäistä määrää ja vastaavasti lisäämään virkistävää, ystävällismielistä kanssakäymistä.  


Parveke kutsuu rentoutumaan. 


Emotionaalisesta läheisyydestä ja lämmöstä on erityisen paljon apua silloin, kun ihmisen terveydentila  on heikko.Välittämisellä on usein havaittu olevan ihan kliinisestikin tutkittuja vaikutuksia paranemiseen. Rakkaus ei ole siis vain keino parantaa potilaan elämän tunnesävyä vaan parantavan hoidon tärkeä, biologisestikin aktiivinen osa.




Neurogeneesi eli päivittäinen uusien hermosolujen tuotanto jatkuu läpi elämämme. Sosiaalisen ympäristömme sopivan virikkeellisyyden ja emotionaalisen lämmön on huomattu edistävän uusien asioiden oppimista ja nopeuttavan myös uusien aivosolujen tuotantoa. Osa tutkijoista on jopa sitä mieltä, että uusien hermosolujen tuotannon dramaattinen hidastuminen vanhemmalla iällä ei ole niinkään ikääntymisen väistämätön seuraus vaan ennemminkin tylsän, yksitoikkoisen elämän sivuvaikutus.

Olohuone on niin viihtyisä  ja raikas.


Monien iäkkäiden ihmisten sosiaaliset verkostot pienenevät, kun ystävät menehtyvät tai muuttavat pois. Samaan aikaan on toisaalta myös huomattu, että iän myötä monet ihmiset karsivat verkostojaan valikoivasti ja pyrkivät keskittymään myönteisiin ihmissuhteisiin. Tätä ainakin osin ihan alitajuistakin strategiaa pidetään nykytiedon valossa järkevänä. Henkisesti uuvuttavista ihmissuhteista luopumista pidetään ennaltaehkäisevänä vetona, joka auttaa meitä ohjaamaan tunnemaisemaamme myönteisempään suuntaan. Onhan ymmärrettävää, että esim kroonisesti (avoimesti tai piilotetummin) piikittelevät tai toisia manipuloimaan pyrkivät ihmiset voivat helposti ajaa lähellään olevat ihmiset ankeisiin tunnelmiin, joskus suoranaiseen epätoivoon.

"Menestyksekkäästi vanhenevista" amerikkalaisista ikäihmisistä tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että mitä enemmän he saivat tukea ihmissuhteistaan, sitä vähemmän stressin merkkejä, kuten kortisolitason kohoamista, heidän elimistössään ilmeni.


Virkistävissä ihmissuhteissa ystävykset tai kummppanit auttavat toisiaan ahdistavien tunteiden säätelyssä. Kun olemme pahoilla mielin tai stressantuneita, läheisemme voivat auttaa meitä pohtimaan ahdistuksen syitä, keksimään ratkaisuehdotuksia, reagoimaan rakentavammalla tavalla ja eritoten  näkemään asiat oikeissa mittasuhteissa. Kaikki tämä vähentää haitallisesti vaikuttavien neuroendokriinisten hormonien tulvaa.

Kaunis, valkoinen makuuhuone on minusta aivan ihastuttava. 


Varsinkin oksitosiinihormoni toimii stressihormonien alasajajana. Se hillitsee hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaisakselin sekä sympaattisen hermoston toimintaa. Tämän akseliston ylivireä toimiminen aiheuttaa pitkään jatkuessaan lukuisia terveysriskejä ja uupumista.

Oksitosiinin erittyminen saa kehossa aikaan valtaisasti myönteistä. Pääsemme rentoutuneeseen olotilaan, jossa parasympaattinen hermosto on vallassa. Aineenvaihdunta siirtyy tilaan, jossa energia kanavoituu ravintoaineiden säilömiseen ja elimistön paranemiseen sekä kasvuun. Kortisolitaso laskee ja  kipukynnys kohoaa. Tällöin pienet vaivat jäävät huomaamatta ja haavatkin paranevat nopeammin.

Oksitosiinin puoliintumisaika aivoissa on varsin lyhykäinen, muutamassa minuutissa aine on kadonnut kokonaan. Onneksemme läheiset, lämpimät ihmissuhteet tarjoavat kuitenkin vakaan oksitosiinilähteen. Jokainen halaus, välittävä kosketus ja läheisyyden hetki saa tätä mainiota ainetta erittymään. Läheisyydestä rakkaidemme kanssa on meille pitkäaikaista terveydellistäkin etua. Kun vietämme paljon aikaa myönteisissä tunnelmissa läheistemme kanssa, oksitosiinia erityy jatkuvina sykäyksinä. 

Ihokosketuksessa oksitosiinia erittyy erityisen runsaasti. Eipä ihme, että hieromisen ja hellittelyn on todettu vähentävän huomattavasti sterssiä. Oksitosiinin erittyminen lisää kiintymyksen tunteitamme meille tärkeisiin ihmisiin (toimii "biologisena liimana") ja nämä läheiset kontaktit muuntuvat myös biologiseksi hyvinvoinniksemme. 

Kyllä ihminen tarvitsee toista ihmistä! Iloitaan läheisistämme. Jo vakiintuneet ja orastavatkin ystävyydet tuovat iloa elämään!

Pirjolla on myös oikea viherpeukalo. On asunto sitten ollut maan tasalla tai korkeammalla, virkistävää vihreyttä
ja kauniita kukkia on aina ollut runsaasti. Aurinko paistoi suloisesti ja istuskelimme välillä myös parvekkeella siemaillen raikasta juotavaa. Kyllä elämä voi olla ihanaa, kun aurinkoa ja ystävien seuraa riittää. :)
Lähteet: Daniel Goleman: Sosiaalinen äly

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Yöttömiä öitä, autereisia päiviä



 Loma Pohjanmaalla. Rakkaita sukulaisia ja ystäviä, uusiakin tuttuja. Ihanat juhlat herkkuineen,  tunnelmaisine hetkineen. Puheensorinaa, yhteisiä touhuja, laulua ja runoja. Iloisia, koskettavia, haikeitakin tuokioita. Läheisyyden ja  yhteenkuuluvaisuuden tuntoja.

Kyläilyä, uimista, marjaretkiä. Pelejä ja leikkejä. Kylpemisen hurmaa, vastojen läiskettä. Juho kirjoitti haltioituneena huuruiseen ikkunaan: Perinteistä suomalaista saunomista. Hi hii... kirjallinen ilmaisu kutsuu poikasiakin.

Oman tunnelmansa loivat Pohjolan yöttömät yöt, hillojen kypsyminen, mustikkasuut. Välillä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ikuiseen leppeään kesään. Ei ollut kiire minnekään, näin oli hyvä.






 




















Kuvat ovat minun ja Viltsun ottamia. Kiitos Vili! :)